Kaikki tulee olemaan paremmin

Jos on onnellinen, miksei aika voi pysähtyä? Tai edes hidastua? Ja kun on onneton, aika vaan matelee. Sen pitäs olla ihan toisinpäin. Mä oon nyt ehkä jo vähän onnellisempi. Äidin kuolemasta on jo yli kuukaus. Tuska on helpottanut ja musta tuntuu, että siitä päivästä on jo reippaasti yli vuosi. En enää ikävöi äitiä paljoakaan ja oon huomannut, että elämä on tasasempaa nykyään. Oon jopa löytänyt mukavan pojan, jonka kanssa me kylläki edetään hitaasti. Psykiatrillaki oon alkanut käymään ja sain lääkityksen masennukseen. Se on vieny kokonaan mun ruokahalun ja oon laihtunu jo viis kiloa! Kuulemma tää oire on vaan ohimenevä.

Saatan taas sanoa vähän karusti, mutta niinku jo äsken sanoin: alan olemaan onnellisempi. Siltikään, en tunne mitään erikoisempia. Millähän järjellä? Oon aina karttanu psykiatreja enemmän ku mitään, mutta kyllä mä nyt huomaan että siitä on apua. Saan välillä raivonpuuskia, mutta oon oppinu hillitsemään niitä. Ymmärrän mun tunteita paremmin. Oon alkanu tykkäämään omasta peilikuvasta.

Oon myös miettiny blogin poistoa, joten saisinko mielipiteitä siihen? Olis kiva tietää miks mun pitäis jatkaa tätä? Kiinnostaako teitä? Mistä haluisitte postauksia? Haittaako jos en kirjoittele aina useasti? Jos teksti ei onnistu? Kertokaas vähän!

Ja sitten itse postauksen aiheeseen, aiemmat oli vaan lyhyitä mietteitä ja kertauksia viime aikaisista päivistä.

Oon kattelut paljon kuvia mun läheisistä. Äidistä, isästä, siskosta, kavereista, veljestä... Missä mä olisin tällä hetkellä, jos mun elämä ei ois tällästä mitä tää nyt on? Millainen mä olisin, jos en olis kokenut kaikkea tätä kipua? Millanen elämä mulla ois ollut, olisko mulla nyt paljon kavereita, kunnollinen perhe? Tätä on hauska jossitella. Millaistahan tuntuis, jos olisin kokonainen? Siis sydämestä. Oonko mä? Kuka tietää? Vaikeeta.