Äiti. Äiti. Äiti. Kuuletko mua, katsotko taivaalta mun yrityksiä jatkaa elämää kuin mitään ei olis koskaan tapahtunutkaan? Näetkö, kuinka koitan lentää mutta tipun kokoajan vain alemmas. Huomaatko, ettei elämälläni ole mitään pohjaa. Oletko pettynyt muhun ja tapaani elää? Myönnätkö mut lapseksesi, kunnioitatko mua, autathan mua? En pärjää täällä yksin, mä oon vasta 17. Tarviin mun vanhempia, mutta isä kuoli aikoja sitten. En koskaan ois oikeesti uskonut, että säkin voisit kuolla. Luulin, että oon vahvin ihminen koskaan, kuolematon. Olin jälleen väärässä...
Minkä takia aika ei voi pysähtyä, minkä takia kuolleita ei voi saada takas elämään, minkä takia mun elämä tuntuu loputtomalta, pääsenkö koskaan tästä tuskasta?
Ensiviikolla tulee 2 kuukautta äidin kuolemasta. Luin äsken vanhan postauksen äitini kuolemasta, ja itken silmät turvonneina. Miks tää sattuu näin paljon, onko mitään keinoo päästä pois tästä tuskasta? Jos joku vaan sattuu tietämään, kertokaa ihmeessä!
Silmieni alla on mustat silmäpussit. Oon laihtunut taas - ja paljon. Kaikki luut vaan näkyy. Istun tädilläni joka päivä, en jaksa liikkua. En oo hymyillyt aikoihin. Mietin itsemurhaa tooooodeeeelllaaaaa paljon. Mutten voisi tehdä sitä. Äitini halusi jatkaa sukua. Sen mä pyrin tekemään. Ainakin pakotan itteni elämään et äiti voi olla musta ees joskus ylpeä.
hei, jos käyt kattoo mun blogista niin siellä on sulle pieni blogipalkintojuttu...asia. en tiedä miten se pitäs kirjottaa. mutta joo, ja pärjäile ♥
VastaaPoista