I fake a smile and cut myself

Niinhän se sanonta kuuluu, "et ikinä tiedä kuinka vahva olet oikeasti ennen kuin vahvana oleminen on ainoa vaihtoehtosi". Musta on tuntunu jo pitkään, että mun pitää kestää joka asia hymyillen. Ikinä en saa valittaa. Aina pitää löytää jotakin positiivista jokasesta kauheesta tapahtumasta. Aina pitää piristää niitä muita, keillä ei oo rahaa hienoihin Pradan laukkuihin tai kivoihin geelikynsiin tai niihin, joilla on "toooodella" kamalia poikasotkuja. Välillä mun tekis mieli työntää kaikki sivuun ja huutaa, että miksei kukaan auta mua. Mutta enhän mä voi. Mähän oon se kaupungin iloisin tyttö, joka jaksaa aina hymyillä ja huolehtia kaikista. Mut entä jos mä en vaan enää jaksa? Kuka mä sitten oon? Se heikko tyttö, joka keräs vaan sääliä?

Miksei kukaan koskaan tuu halaamaan mua ja sanomaan, että kaikki tulee vielä järjestymään? Tai miksei kukaan lohduta mua tai oo paikalla silloin, kun mä sitä tukea eniten tarvitsen? Oonko mä niin näkymätön? Miks mut nähään aina vaan sillon, kun joku tarvii jotakin musta?

Mähän olin se, kuka esitti meiän perheessä jo pienestä pitäen sitä tukihahmoa, sitä piristäjää, sitä kuka ei koskaan ole surullinen. Tosiasia oli, että äiti oli aina opettanut mua olemaan vahva ja se myös aina neuvoi, ettei tunteitaan saa koskaan näyttää. Joten mä puin mun naamion jo hyvin varhain kasvoilleni. Se oli tekohymynaamio. Vaikka itketti, piti hymyillä. Kaikki piti kestää hymyillen. Isän kuolemankin jälkee mun piti tukea 35-vuotiasta äitiäni, vaikka mäkin olin palasina. Hei halooo mutsi, me asutaan samassa talossa (aina välillä...) ja oon kulkenu miljoonat kerrat t-paita päällä. Mikset oo koskaan huomannu mun kokonaan viilleltyjä käsiä vai esitätkö, ettet huomaa mun tuskaa?

Mun kädet eikä jalat oo mistään kauneimmasta päästä. Ne on ihan haavoilla, arvilla. Alla on pari kuvaa siitä, minkälaiset ne suurin piirtein ovat. Ite en ees kehtaa ottaa näistä raajoista kuvia... Mulla on hyvin paljon samanlaiset viiltelyjäljet. Oon koukussa viiltelyyn, enkä usko että tuun koskaan pääsemään eroon siitä. Viiltely auttaa mun tuskaa hetkellisesti ja aina kun mä katon mun jalkoja sekä käsiä, nään että mun elämä ei ole ollut helppoa. Kyllähän sitä aina kysellään eritoten kesäsin, miks mulla on aina housut ja pitkähihanen päällä, mutta eihän näitä nyt kehtaa esitellä... On mulla myös mahassa sekä selässä arpia. Oon muutaman kerran viillellyt naamaankin, jotta edes joku huomais mun tuskan. Mut aina ku joku on kysyny, oon keksiny mitä typerimmän syyn sille. Ja kaikki nielee sen, tosta noin vaan...

En ikinä kehtaa hakee ammattiapua. Mun mielestä se osoittaa mun heikkoutta, sitä etten oo vahva - en ollenkaan. Mä tiiän, että tuun pääsee tän kaiken yli vielä jonain päivänä. Sitten joskus...