Suomishäiriö alkoholistivanhemmasta

Isän kuoleman jälkeen, äidistäni tuli alkoholisti. Se joi joka päivä, oli sitten töitä tai ei. Joka viikonloppu hän meni molempina päivinä baariin "yhdelle" ja minä, noin kuusi vuotias tyttö peittelin isoveljeni nukkumaan ja koitin sitä piristää, että kyllä äiti sieltä tulee kohta. Veljen nukahdettua mä valvoin aina aamuneljään tai viiteen oven eessä ja toivoin, että äiti tulisi kotiin. Kyllähän se sieltä lähes aina möngersi ja sammui eteisen lattialle. Helppohan noin 15 kilosen tytön on koittaa 80 kiloista naista raahata... Peittelin oman äitinikin aina nukkumaan, ja vasta sitten pääsin ite levolle.

Muistan mun lapsuudesta tosi paljon noita äidin kännikertoja. Nään niistä yhä unia. Se on aika sekavaa. Miks mun piti pitää huoli äidistä, sehän oli jo aikuinen? Kai se rakkaus sitä vaan tekee. Kamalimpia kertoja olivat ne yöt, kun äiti ei ilmestynytkään. Eihän siinä auttanu muu kuin soitella äidin kaverit läpi, että missä äiti on. Ja harmillisen usein kaikki vastasivat, etteivät tiedä. Äiti on ollut maksimissaan kaksi päivää poissa ilmoittamatta itsestään. Kyllähän se kolhas nuoria lapsia.

Oltiin aina veljen kanssa tosi alipainosia pieninä. Ruokaa ei aina ollu, koska äitin piti juoda ne. Aloin näkemään itseni myös hyvin tukevana, vaikka oikeesti mun kylkiluut vaan näkyivät. Aloin sairastaa anoreksiaa noin 7-8 vuotiaana muistaakseni. Jouduin siitä sairaalaan ja kontrolleja oli viikon välein, jossa seurattiin mun lihoamista.
Kaikki kyselivät, että miks näin pieni tyttö sairastaa anoreksiaa, mitä on tapahtunut. Mutta enhän mä voinut kertoa syytä.

Edelleenki syöminen on mulle iso ongelma, vaikka anoreksiasta on jo 9-10 vuotta. Pelkään syödä muiden ihmisten nähden, ruoka ällöttää mua ja olen vieläkin tosi laiha. Pakkohan henkisten kärsimysten on myös heijastua fyysisiksi, eikö niin?