Isän kuolema

Vaikka olinkin hyvin pieni kun menetin isäni, silti se sattuu mua yhä. Äitini mielestä menetin ehkä elämäni tärkeimmän ihmisen. Ja vaikka isäni ei kuolemalleen mitään voinut, silti oon sitä mieltä, että se ihminen satutti mua eniten tässä maailmassa. Enkä koskaan vois antaa anteeksi. Mä oon yhä vihainen ja katkera siitä, etten koskaan saanut isäinpäivänä antaa sille korttia tai mitään.

Se oli vaikeeta olla tarhassa, eskarissa ja koulussa aina isäinpäivänä. Piti aina tehdä kortti. Mulla ei ollut ketään, kelle se olisi pitänyt omistaa. Mulla ei enää ollut isää. Selitin opettajille aina, että isi on kuollut, en voi tehä korttia. Eihän ne ymmärtäneet pienen tytön tuskaa. En halunnut ees ajatella isän kuolemaa ja sitten koulusa vielä tuputettiin sitä.

Kaverit kyselivät aina, miksi mulla on vain äiti. Kun kerroin, että isä on poissa, kukaan ei ymmärtänyt. He varmaan luulivat, että isi oli pitkällä työmatkalla tai jotain muuta vastaavaa. En tiedä. En itekään ymmärtänyt vielä silloin, mitä kuolema tarkoitti. Kuolema on ikuista ja ikävä vaan kasvaa mitä kauemmin kuolemasta on aikaa. Ainakin minä koen näin.

Mun kaverit eivät vieläkään ymmärrä, miks itken mun isäni perään. "Ethän sä ees ehtinyt tutustua siihen, mitä sä oikeen valitat?" Hei kultapienet, olisin halunnu tuntee mun isän. Olisin halunnut jonkun ison miehen mun viereen turvaksi. Olisin halunnu kuulla sen äänen ja kuunnella sen tarinoita. Oisin halunnu, että se olis saattanut mut kouluun ekana päivänä tai että se olis leikkinyt mun kanssa. Mulla ei ollut mitään muuta kuin sormus, minkä se mulle jätti. Ja yhtenä vihaisena päivänä heitin senkin menemään. Kaduttaa.

Isän menetys näkyy vieläkin mun arjessa. Hymyilen, kun näen ulkona isän ja lapsen leikkimässä. Kun meen kavereille joilla on vielä isät, katson heitä murheissani ja mietin että millainenhan mun isä ois ollut tossa ja tässä iässä. Itken, kun nään isäni valokuvan. Pidän yhä sen kuvaa mun tyynyn alla, mutta enää en pussaa sitä saatika katso sitä iltaisin.

Kaipaan isääni enemmän kuin mitään. Mua satuttaa, että se lähti. Olisin halunnu tuntea mun isän. Mulla ei ole kuin muutama kuva siitä. Rakastan eritoten sitä valokuvaa, missä olen isän sylissä ja se pussaa mun päälakea. Vaikka mun isä kuolikin ennenkuin ehdin siihen tutustua, silti se on mun mielestä maailman paras isi.